Paluu lavoille – Janne ja Jukka puhuvat keikoista

Koko tämä uuden levyn lanseeraus on kerta toisensa jälkeen todistanut, että yleisöllä on ollut J. Karjalaista ikävä. Viimeisin mittari oli se, että ensimmäisten Tavastian keikkojen liput myytiin loppuun alta aikayksikön. Jos yleisöllä on ollut ikävä sitä J. Karjalaista joka kymmenisen vuotta sitten jätti taakseen isot lavat ja lähti tutkimaan Amerikan laulumaita Lännen-Jukan persoonan välityksellä, niin kyllä myös J. Karjalainen on kaivannut noille lavoille takaisin nauttimaan niistä säväreistä, joita kaikkien tuntemien laulujen esittäminen isommalla kokoonpanolla isoille, yhteisesti musiikin sillä hetkellä kokeville yleisöille saa.

J. Karjalaisen bändissä soittavat Mikko Lankinen kitaraa, Pekka Gröhn koskettimia, Tom Nyman bassoa ja pian julkaistavan levyn tuottanut Janne Haavisto löytyy rumpupatterin takaa. Juttelin Jannen ja Jukan kanssa siitä mitä yleisö voi keikoilta odottaa ja mitä he odottavat.

Ensin tien päältä tavoitettu Janne…

042_jii-2028_webKuka treeneissä heiluttaa tahtipuikkoa?

Biisejä ehdotellaan, mutta Jukka päättää. Omalla tavallaan demokraattisesti eletään treeneissä. Kaiken a ja o on se, että bändi on kokoontunut siksi että persoonalliset soittajat vetävät omalla tyylillään. Jukalla toki veto-oikeus. Hyväntahtoinen diktaattori.

 

Niin, sehän on tunnetusti se paras ja harvinaisin, ellei mahdottomin valtiomuoto.

Niin, yleensä se hyväntahtoisuus katoaa heti kun diktaattorina olemisen mahdollisuutta raotetaan. Mutta kyllä se meillä toimii!

Miten on mennyt?

Useat treenit käyty ja viiden päivän tehokuuri tulossa helmikuun alussa. 30-40 biisiä katsottu setin rungoksi. Jos huomenna joutuisi lähtemään, niin puolitoista tuntia irtoaisi jo. Kun on parikymmentä levyä niin on hyvä olla mistä ottaa. Ja settiä voi vaihdella illasta iltaan. Voi myös tarvittaessa soittaa pidempään ja festareita lukuun ottamatta tuskin tuleekaan tunnin keikkoja.

Mutta ei kuitenkaan mitään Bruce Springsteen-pituisia? Pitäisi ehkä lanseerata se mitaksi. Yksi bruce = neljä tuntia ja risat. Sallittakoon pieni epätarkkuus mitoissa, koska puhe on anglosakseista.

No sanotaan, että omat keikat tulevat olemaan pituudeltaan jotain luokkaa puolestatoista tunnista ainakin puoleen bruceen.

Miksi luulette vanhojen ja uusien biisien osuuksien muotoutuvan keikkoja varten?

Käytäntö osoittaa mihin se ajautuu, mutta koko uusi levy on treenattu ja aika paljon biisejä tulee siltä. Suht tasainen kattaus muilta aikakausilta, ihan ensimmäisestä levystä lähtien. Mustista Laseista ja Electric Saunasta ja jopa Keltaisesta talosta. Lännen-Jukkaa ei ehkä sitten, kun se on ihan eri “artisti”, mutta saa nähdä senkin…

Sovitetaanko vanhoja klassikoita uusiksi lainkaan?

Ei oikeastaan… Sanoisin jopa, että päinvastoin. Joitakin aiemmin uusiksi sovitettuja on palautettu lähemmäs alkuperäistä muotoa. Tehty siltä pohjalta mikä tuntuu bändistä luontevalta. Ihmeellisiä kommervenkkejä ei ole tiedossa, eli ei ole tarkoitus tehdä Dylaneita missä vasta kolmannessa kertosäkeessä saattta arvata mikä klassikko on kyseessä. Tai jostain tekstinpätkästä, josta saa hädin tuskin selvää.

Onko sinulle muodostunut lempikappaletta setissä?

Uudet biisit ovat tuoreita, niin into on piukassa niiden suhteen. Moni tulee toimimaan livenä todella hyvin. Joitakin vanhoja joita ei ole soitettu pitkiin aikoihin. Tauko on ollut niin pitkä Jukan kanssa soittamisesta ja muidenkin näiden muusikoiden kanssa tekemisestä, että kaiken kaikkiaan ilmassa on hyvää luokkaretkifiilistä, hyvää nuorten miesten energiaa yhdistettynä vanhojen miesten jämeryyteen. Hyvä fiilis.

Mitkä ovat selvimmät erot nyt verrattuna siihen kun soititte lähes samalla miehistöllä 90-luvulla?

Omista fiiliksistä 10 vuotta sitten vaikea sanoa, mutta päällimmäisenä ehkä sellainen rauha ja luontevuus, ei tarvitse suorittaa ja pyristellä. Tai pelätä. On oppinut luottamaan kanssasoittajiin ja itseensä. Huonoja särmiä on kaikista hioitunut pois ja hyvät särmät ovat tallella, eli soitosta ei tule munatonta vaan täysi rähinä on päällä.

Joskus bändien kohtalon kysymykseksi voi muodostua keikkabussissa soitettu musiikki. Millaiseksi luulet teidän keikkabussisoundtrackin muodostuvan?

Ei meillä tauotta soi musa, mutta toivon että pystymme muodostamaan yllättäviä ja viihdyttäviä 1-200 biisiä käsittäviä matkamusakokoelmia. Mixtapet ja Martti Innasen singlet menevät aina. Jossain reggaen, funkin, country ja eläimellisen rockaamisen välimaastossa varmaan luovitaan.

Tuleeko mieleen keikkabussihittejä 1990-luvun kiertuevuosilta?

Chris Isaakin Blue Hotel oli ainakin käänteinen hitti. Osalle bändistä se oli niin suuri inhokki, että jos takana alkoi menemään liian lujaa, niin sillä saimme Lankisen kanssa etupenkiltä käsin tilanteen rauhoittumaan. Laitoimme soimaan ja jengi meni aika hiljaiseksi.

 

083_jii-2159_webJukan yhytin kävelemästä kohti keskustaa.

Soitit aika pitkään akustisesti, muutaman ihmisen säestämänä. Miltä nyt tuntuu vetää ison bändin keulilla taas? Kiinnitätkö ikinä huomiota siihen takana olevaan voimaan, ilmaan jota ne kaiuttimet puskevat.

En ole koskaan miettinyt tuota vahvareiden ja voiman kantilta, mutta isompi porukka tuo kyllä ihan eri dynamiikan soittamiseen… Kiertuetta odotan älyttömästi. Vaikka Lännen-Jukka oli todella upea juttu tehdä, niin kyllä mulla on ollut ikävä monia asioita J. Karjalaisestakin. Nyt lähdetään vetämään isompia biisejä isommalla bändillä isommille lavoille ja isommille yleisöille. Se on ihan oma juttunsa.

Onko treenatussa setissä sellaisia aivan erityisiä säväreitä antavia biisejä juuri nyt?

Aika monista joista ihmiset tykkää, niin mäkin tykkään. Hän, Villejä lupiineja… Niihin ei koskaan kyllästy. Ne tuntuvat luontevilta ja helpoilta eikä fiilis katoa. Kestävät uudestaan ja uudestaan soittoa, ja ihmisten reaktioista päätellen myös kuuntelua. Biisien treenaaminen on ollut hauskaa ja vaivatonta, ja on kiva nähdä millaiseksi tuo keikkameininki muodostuu, pituudeltaan ja muuten. Musta keikkojen pitää olla oikean mittaisia, eli tuskin tosiaan mitään maratoneja on tiedossa.

Juttelimme Jannen kanssa, että jos Bruce Springsteeniä käytetään mittana, jolloin yksi bruce on nelisen tuntia, niin teillä voisi toimi tuollainen puoli brucea.

Puoli brucea kuulostaa hyvältä. Voi joskus olla lyhyempikin. Asiaa täytyy aina kuulostella, katsoa miltä tuntuu.

Tuleeko usein hetkiä jolloin tekee vaan mieli lopettaa soittaminen ja kuunnella miten mahtavasti bändi vetää?

Monta kertaa ja koko ajan. Ihmeellisintä tässä on se, että parhaita hetkiä ovat ne joissa soittaa mahdollisimman vähän. Tämä musiikki ja näiden miesten soitto kantaa yrittämättä ja usein riisumalla ja vähentämällä elementtejä siitä musiikista tulee koskettavinta. Ne hetket jolloin tuntuu, että yleisö soittaa ja itse ei tee juuri mitään ovat upeita. Ja tietty se konsertti jatkuu yleisössä senkin jälkeen kun me olemme jo lopettaneet.

Mitkä ovat sinusta selvimmät erot kun vertaa tämän miehistön osasten kanssa soittamiseen 1990- ja 2000-luvuilla?

En koe suurta eroa tai muutosta. Itsestäkin tuntuu ihan samalta. Ei voi lakata hämmästelemästä näiden tyyppien osaamista. Ovat niin suvereeneja omassa jutussa ja on mielettömän hienoa, että voi soittaa tuollaisten tyyppien kanssa. Yhteissoitto on jännä juttu. Sen täytyy vain antaa tapahtua, koska jos sitä ajattelee, on jo myöhässä. Se toimii silloin kun asiat tehdään täysin vaistonvaraisesti. Jannen kanssa esimerkiksi homma menee juuri näin.

Mitä soittamisen ulkopuolella odotat eniten tällaisen suuremman porukan keikkamatkoilta?

Odotan sellaista miesten retki-meininkiä, sitä bändin meininkiä. Pitää olla hauskaa koko ajan, koska soittaminen on niin pieni osa päivää. Kyllä mä jo mietin, että pääseekö koskaan keikkabussilla kiertueelle nykyään, koska keikkapaikkoja on niin paljon vähemmän ja kulut ovat mitä ovat. Se ei kuulu nykypäivään samalla lailla kuin niihin aikoihin kun mä aloitin, mutta kyllä se näyttäisi toteutuvan. Esimerkiksi Lapin kiertue on tulossa ja se tarkoittaa juuri sellaista reissaamista jollaiseksi nämä hommat kuvittelin nuorena poikana aloitellessani.

Tuleeko mieleen keikkabussisoundtrack-hittejä.

Kaikenlaista kuunnellaan ja diggaillaan, mutta mitä pidemmälle matka ja ehkä juopuminen edistyy, niin aina päädytään Howling Wolfiin. Sitä ennen voi tulla vaikka modernia jazzia ja vaikka sitten sitä Chris Isaakia, mutta aina päädytään Howling Wolfiin. Se on aivan uskomaton artisti, jota pidetään usein hiukan pelottavana ja villinä jättiläisenä. Sellaisen väkivaltaisesti riuhtovana karhuna, mutta siitä paistaa niin mieletön herkkyys kun vaikka katsoo miehen ilmeitä hänen esiintyessään. Ne vaihtelevat koko ajan ja käyvät läpi suuren määrän erilaisia tunnetiloja. Tuntuu ihan yliherkältä, vaikka on niin jättiläinen.

Helsingissä 22.1.2013

Arttu Tolonen