Esittelyssä kitaristi Mikko Lankinen

"Ota kuva tästä. Tämä on tärkein", Lankinen sanoi.

“Ota kuva tästä. Tämä on tärkein”, Lankinen sanoi.

Kitara on Mikko Lankisen soitin. Hän ei siirtynyt siihen mistään muusta lapsuuden soittimesta ja se oli nimenomaan kitaran – sähkökitaran – ääni, joka sai hänet kiinnostumaan musiikista. Ja sähkökitaran säröinen mekkala, joka ajoi sitä soittamaan.

– Kuuntelin skidinä Beatlesiä, mutta se oli enemmän sellaiselta musiikki on nastaa –pohjalta. Albert Järvinen oli totta kai se juttu joka sai kiinnostumaan soittamisesta ja se tapahtui verrattain myöhään, eli ehkä 13-vuotiaana, Roadrunnerin aikaan.

Kynnys soittaa Hurriganesin rypistystä verrattuna Beatlesiin oli varmaan aika paljon matalampi?
– Joo, joku näytti mulle miten se rokkikomppi soitetaan kitaralla ja mä tajusin, että kaikki ne biisit voi soittaa niin. Sillä mentiin.

Millä vehkeillä te soititte pienenä? Mistä sai kitaroita?
– Kavereiden kanssa rakennettiin omat kitarat Tekniikan maailman ohjeiden mukaan. Halvimmat japanilaiset kitaratkin olivat siihen aikaan todella kalliita. Ei niihin lapsilla ollut varaa.

Ja niitä veditte kotistereoiden läpi?
– Joo, putkiradioiden. Nehän ovat helvetin hyviä vahvistimia.

Kyllä. Nykyään jengi maksaa maltaita. Ja jos ei löydä, niin ostaa kalliita rakennussarjoja.
– Pari vuotta meni itsekseen soitellessa ja sitten aloimme kavereiden kanssa bändihommiin. Näennäisen vakavasti. Soitimme Hurriganes-covereita, eli joka kerta kun bändiltä tuli uusi levy, saatiin taas uusiä biisejä. Ja sitten pikkuhiljaa aloimme tutkia mistä se kama tuli ja päädyimme Chuck Berryyn. Sitten bluesiin. Se oli hyvä tie kulkea.

Soititteko te keikkoja jo siinä vaiheessa?
– Joo, yritimme oikeastaan väkisin saada ihmiset katsomaan meidän juttuja ja paras tapa tehdä se oli pitää bileitä. Ja jossain koulun bileissä.

Missä vaiheessa alkoi tuntua, että soittamisesta saa jonkinlaisen elämäntehtävän?
– Ei sitä funtsinut tuolla tavalla silloin. Mä vain tein hauskoja juttuja. Ensimmäinen vakavampi orkesteri oli Bablers, jossa Janne Haavistokin soitti. Meillä oli levytyssopimus ja soitimme Beatles-vaikutteista poppia. Tämä oli ihan 1970-luvun loppua. Bablersin jälkeen tuli 1980-lvuulla sellainen koulubändi kuin Häpeä, joka soittaa yhä välillä. Papu ja Pojat tuli. Potatoes perustettiin silloin. Se soittaa Booker T. & The MGs –tyylistä instrumentaalimusaa ja on yhä toiminnassa silloin tällöin.

Milloin tutustuit Jukkaan?
– Se oli Papu ja Pojat –projektin yhteydessä 1980-luvun alussa. Jukka teki Papun kanssa biisit siihen, vaikka ei itse soittanutkaan bändissä. Se oli taustatuottaja.

Missä vaiheessa aloit soittamaan Jukan bändissä
– Mä liityin Mustiin Laseihin silloin kun Olli Haavisto lähti joskus 1980-luvun puolen välin tienoilla. Ja Mustien Lasien jälkeen tuli J. Karjalainen Yhtyeineen.

Kun yhtyeineen lopetti, niin mitä teit sen jälkeen?
Laika & The Cosmonauts lähti siitä sitten Amerikkaan melkein heti. Olimme siellä aika monta vuotta. Monta vuotta meni siinä ja sitten on vuosien varrella ollut muitakin musahommia. Maija Kaunismaan levyllä soitin.

Monta vuotta oli myös koti-isänä, perhehommissa. Koti-isävuosina soitimme sitten enemmän Potatoesin kanssa kaikenlaisissa tilaisuuksissa. 40- ja 50-vuotissynttäreillä, kun ruvetaan sen ikäisiä olemaan, ja rautalankafestivaaleilla.

Mistä Laika & The Cosmonauts sai alkunsa?
– Aloimme soittelemaan Jannen kanssa Venturesia jossain vaiheessa. Lepakossa. Mullehan rautalanka ei koskaan ollut se intohimo, joka sai alun perin kiinnostumaan soittamisesta. Mä lähdin liikkeelle Hurriganesista, Berrysta ja bluesista, ja päädyin sitten soittamaan rautalankaa.

Et ollut niistä piireistä?
– En, mutta kyllä mä tykkään niistä piireistä.

Miten te päädyitte Jannen kanssa tilanteeseen, jossa soittelitte Venturesia Lepakon kellarissa vaikka ette olleet niissä kuvioissa?
– Sen ikäisenä sitä halusi vaan tehdä jotain erilaista ja sitä kamaa ei kukaan siinä vaiheessa soitellut. Se renessanssihan lähti vauhtiin vasta Agentsin suosion myötä Suomessa. Ei se maailmallakaan ollut kova juttu siinä vaiheessa, mutta löi sitten taas läpi.

Shadowy Men From A Shadowy Planet, Satan’s Pilgrims, Boss Martians, Los Straitjackets… Kaikki nämä nousivat maailmallakin kulttisuosioon vasta 1990-luvulla. Teillä oli hyvä ajoitus.
– Joo, olimme kaksi levyä tehneet Suomessa kun saimme sopimuksen Jenkkeihin ja kolmas levy julkaistiin siellä. Laikalla oli kyllä parhaimmillaan aika hyvin hommia, eli tien päällä oltiin sellaiset 200 päivää vuodessa – sata keikkaa ja matkapäivät päälle. Jenkeissä saattoi olla useita kuuden viikon kiertueita vuodessa ja siihen Suomen keikat päälle. Tiivistä oli.
Ja olihan se hienoa. Ensimmäinen keikka oli Austinin legendaarisessa Hole In The Wallissa. Mieletön fiilis, kun paikka oli täynnä ja kaikki tykkäs. Tuli sellainen ajatus, että täähän voisi onnistua täällä.

Eli meni heti läpi?
– Joo. Me oltiin levyttämässä Yhtyeineen kanssa Päiväkirja-levyä Austinissa. Siinä yhteydessä tehtiin sitten vapaapäivänä tuo Laikan keikka, koska Laikan muut pojat olivat siellä ikään kuin seuraamassa meidän puuhaa. Ja se täytyy sanoa, että rautalankahan on paljon vaikeampaa kuin miltä se kuulostaa. Se kuulostaa siltä, että laitetaan kitara styrkkariin, pikkuisen kaikua ja sitten vaan joku melodia. Ja vähän kampeen nojailua. Sen kaman kanssa täytyy nähdä hirveästi vaivaa, että sen saa kuulostamaan hyvältä.

Jos Albert oli se kipinä, joka sai kiinnostumaan soitosta, mitkä kitaristit ovat myöhempinä vuosina vaikuttaneet siihen miten soitto on kehittynyt?
– Kyllä ne ovat ne samat kuin kaikilla, eli Chuck Berry, Steve Cropper ja Rollarit. Ja mikä se on se joku Hendrix.

Eli hyvät komppikitaristit, kuten Berry ja Cropper vetoavat?
– Joo, ja on sitä komppia nasta soittaa. Tässä projektissa ei vaan oikein ole tilaa, kun Jukka on niin hyvä komppikitaristi.

Lankinen vuonna 2013 (kuva: Antti Kirves)

Lankinen vuonna 2013 (kuva: Antti Kirves)

Tämä nykyinen on kolmas Jukan kokoonpano jossa soitat. Onko soittamisessa näiss eri bändeissä mitään mainitsemisen arvoisia eroja?
– Ei oikeastaan. Jannehan niissä on aina rumpuja soittanut, eli poljento on aika samanlainen. Homma vaan syvenee. Jukan juttu on ollut aina samanlaista kanssa, mutta se kehittyy ja syvenee. Niin kuin iän mukana pitääkin… ja itseltäkin jää se touhottaminen vähemmälle. Pystyy keskittymään.

Joo, tällä uudella levyllä sun kitarasoundi on kyllä uskomattoman tiukka ja paketissa. Kun ekaa kertaa pärähti vaikka Mennyt mies soimaan ja kuuli sen kitara, niin teki vaikutuksen.
– No se on tietty aika lujalla ja esillä sinä biisissä.

Niin on, mutta se soundi ja miten sä vedät kantavat sen helposti.

Austinissa vuonna 1990 (kuva: Tom Nyman)

Austinissa vuonna 1990 (kuva: Tom Nyman)

Helsingissä 13.2.2013

Arttu Tolonen