Esittelyssä basisti Tom Nyman

Toma ja vuoden 1968 Fender Telecaster-basso

Toma ja vuoden 1968 Fender Telecaster-basso

Tom Nymanin matka musiikin maailmaan alkoi Vantaan Kaivokselassa vuonna 1971. Toma oli 6-vuotias.

– Meidän talon yläkerrassa asui isoja poikia, joista yksi oli ollut Jenkeissä vaihto-oppilaana. Se toi mukanaan matkalaukullisen sinkkuja, joita sitten myi rapun jätkille hintaan 25 penniä kappale. Mä ostin niitä sokkona, koska eihän 6-vuotiaana noista bändeistä tiennyt mitään, mutta ihan hyvääkin kamaa tarttui mukaan: Junior Walker & The All Stars, Supremes ja muuta Motownia. Nilssonin Without You jäi mieleen.

Mun isovanhemmat asuivat Kalliossa ja niiden kanssa haettiin mun eka LP Pengerkadun divarista. Se oli CCR:n Pendulum. Sen paksut ruskeat avautuvat kannet ja takaapäin otettu kuva Fogertystä yleisön edessä sinetöivät ostopäätöksen. Sitä kuuntelin todella intensiivisesti pari vuotta ja kuvioissa oli myös sen ajan jytää, kuten Uriah Heep ja Deep Purple.

Kuva_CCR_Pendulum_sisakansi

Miten siirryit kuuntelemisesta soittamiseen?
– Vuonna 1972 muutettiin Itä-Helsinkiin. Pari vuotta myöhemmin Musa-lehdessä taisi olla mainos, jossa Rewatt myi Kolmannella linjalla bassokamapakettia: japanilainen Maya-jazzbasso ja Wem Westminster-styrkkarikombo hintaan 695 mk. Kaupat tehtiin Hullujussi-rumpali Ykä Fonseliuksen kanssa. Myllypurossa lapsilla oli käytössä oma kerhohuone. Siellä veivattiin Hurriganesia ja Sliippareita. Porukassa oli yksi kundi, joka osasi vähän soittaa ja neuvoi muita. Hurriganes oli mulle kovin juttu niiden kolmen ekan levyn ajan. Näin ne keikallakin heti ekan levyn aikaan Tullisaaressa Laajasalossa. Isokynä oli kanssa kova, kun se soitti yksin Kontulan odekalla.

Asuttiin Myllypurossa, mutta mä kävin koulua aluksi Kulosaaressa ja sitten oppikoulun ja lukion Herttoniemessä. Kuuntelin mankalta Beatlesin punaista ja sinistä kokoelmaa, mutta se oli mulle ihan liian vaikeaa musiikkia opetella soittamaan.
Basso oli tallessa, mutta bändiviritelmiä ei tässä vaiheessa ollut. 1977-1979 radiosta tuli Hannu Nybergin ”Rock’n’rollin villit vuodet” –ohjelma ja mä ajauduin 1950-luvun valkoisen rock’n’rollin pauloihin.
Sitten kun Suomeen iski teddy-villitys, mä siirryin countryyn. Kari Purssila veti ”Kantrituokio” -nimistä radio-ohjelmaa. Näihin aikoihin tutustuin koulussa Janne Viksteniin ja yhdessä diggailtiin vanhempaa kantria ja bluegrassia.

Soititko tässä vaiheessakin vielä pääasiassa bassoa?
– En. Mä olin jossain vaiheessa käynyt vaihtamassa bassokamat Retkussa Ibanezin Flying V:hen, koska Ile Kalliolla oli Hurriganesissa samannäköinen skitta. Kesällä -79 olin töissä ulosottoviraston lomakevarastossa ja ostin ekalla liksalla teräskielisen akustisen kitaran Soitin Mirschistä Fredalta. Jannen kanssa opettelimme omin päin country- ja bluegrass-juttuja. Janne oli mua taitavampi ja näytti mulle alkeita.
Kävimme molemmat myös klassisen kitaran tunneilla Itä-Helsingin Musiikkiopistossa. Yksi päivä veimme sinne sen banjon ja teräskielisen ja kysyimme voisiko näillä kokeilla jotain. Ne eivät kitaramaikan mielestä kuuluneet opistoon, joten hankkiuduimme opistosta eroon seuraavalla viikolla.
Lukioaikana oli sitten jotain koulubändejä ja soitin taas bassoakin. Tommi Viksten lauloi ja soitti sähkistä. Vedimme ainakin ZZ Topia, Ry Cooderia, Dire Straitsia ja Blues Brothers -matskua.
Jukan näin ekan kerran keikalla vuonna -81. Se soitti Mustien Lasien kanssa Stockan sisäpihan parkkipaikalla. Silloin bändissä ei ollut vielä torvia, ja rumpuja soitti Jasso Hölttö, jonka tunsin Myllypurosta. Jassolla oli omaperäinen tatsi rummuttamiseen ja kaikkeen muuhunkin. Muistan, että Jukalla oli mustavalkoinen Silvertone-kitara, joka oli hyvännäköinen.

Speed Limit vuonna 2012: Tommi Viksten, Henna Dolk, Tom Nyman, Janne Viksten, Petri Hakala

Speed Limit vuonna 2012: Tommi Viksten, Henna Dolk, Tom Nyman, Janne Viksten, Petri Hakala

Muuttuiko sinun ja Jannen juttu jossain vaiheessa sitten vakavammaksi?
– Vuonna 1981 Petri Hakala muutti stadiin opiskelemaan ja päätyi meidän porukoihin. Me ruvettiin treenaamaan joka lauantai Vikstenien olohuoneessa Näätätiellä. Bändin nimeksi tuli Speed Limit. Mä soitin mandoliinia, Janne 5-kielistä banjoa, Petri dobroa ja Tommi sähköbassoa.

 

 

Teillä oli ilmeisesti aika oma juttu siihen aikaan?
– Joo, en mä kuunnellut punkkia tai uutta aaltoa ollenkaan. Kotimaisista mun suosikki oli monta vuotta Tuomari Nurmio & Köyhien Ystävien Kohdusta hautaan, ja sitten mä kuuntelin Vanhaa Isäntää ja Mayfloweria.

Muistatko missä vaiheessa homma alkoi muuttua ammattimaisemmaksi?
– Intin jälkeen, 1980-luvun puolessa välissä. Meillä oli The Respectables-niminen bändi, joka soitti 1960- ja 1970-luvun covereita. Meillä oli aika paljon keikkaa kuppiloissa stadissa: KY:n kerholla, Helsinginkadulla jossain mestassa jonka nimeä en muista ja aika usein Silver Nightissa Messuhallia vastapäätä. Siinä bändissä soittivat myös Matti Pitsinki ja Miikka Paatelainen.
Noihin aikoihin Mustat Lasit oli tosi kova bändi, jota ihailtiin. Sellainen täkäläinen E Street Band. Niiden keikoilla käytiin aina kun ne oli kaupungissa, Tavastialla tai Cafe Metropolissa.

Tässähän alkaa pyöriä tuttua miehistöä…
– Joo, Pitsinki oli jossain vaiheessa tutustunut Haavistoon ja se pyysi mua mukaan, kun Laika & The Cosmonauts perustettiin vuonna 1987.

Ylen Elävä arkisto: Laikat Tavastialla vuonna 1997

Pienet-Miehet_1988

Pienet Miehet vuonna 1988

Alkoiko tässä vaiheessa musiikki tuntua jo uralta?
– Ehkä ensimmäistä kertaa tuli sellainen tunne. Tähän saakka suunnitelma oli ollut mennä Tampereelle opiskelemaan tiedotusopppia. Olin päässyt yliopistoon opiskelemaan kansantaloustiedettä ja ajattelin keplotella itseni sinne journalismin puolelle jotenkin. Se homma kuivui kokoon aika nopeasti kun päädyin tekemään levyjä usean bändin kanssa yhtä aikaa. Oli Jasmine Go-Go, jossa Outi Popp oli mukana. Pienet Miehet voitti studioaikaa Soundtrackilla Radio Cityn kilpailussa ja sessioissa äänitetty 5 laiskaa auringossa tuli pieneksi radiohitiksi. Saimme sopimuksen Lasse Norreksen Bang Traxilta. Laikatkin äänittivät ekan levynsä samoihin aikoihin parissa päivässä kellarikämpässä Mechelininkadulla.

Laika-play-Varttina_webEi siinä voinut minnekään Tampereelle muuttaa. Olin käynyt heittämässä laukkuni sinne solukämppään Hervantaan. Lähdin sitä hakemaan kolmen viikon päästä, mutta kämppikset olivat menneet mun huoneen ovesta läpi ja heittäneet laukun menemään. Mun eväät eli meetvurstileivät olivat mädäntyneet kassiin. Opintovihkokin meni farkkurotsin povarissa pesukoneeseen ja siitä jäi pelkät muovikannet. Merkkejä oli ilmassa, joten opiskelu jäi.

 

Tein kuitenkin pari-kolme vuotta lehtimiehen hommia Länsiväylässä Tapiolassa ja City-lehdessä Helsingissä, mutta sitten Värttinä tuli kuvioihin…
Oi Dai julkaistiin vuonna 1991 ja se oli valtava hitti. Olimme Tommin kanssa ihastuneet niiden isoon nuorisokokoonpanoon Kaustisella pari kesää aikaisemmin. Sari Kaasinen muutti sitten Helsinkiin ja perusti pienemmän bändin, johon me mentiin mukaan. Riku Mattila oli Sonetilla hommissa ja tuotti levyn Finnvoxilla. Keikkoja oli niin paljon ympäri Suomea, että jäin päivätöistä pois. Pari vuotta mä jaksoin ja lopetin keväällä 1993. Mun tilalle tuli Mustien Lasien basisti Pekka Lehti.


(Värttinä: Sari Kaasinen, Mari Kaasinen, Sirpa Reiman, Kirsi Kähkönen, Kari Reiman, Riitta Potinoja, Reijo Heiskanen, Janne Lappalainen, Tom Nyman)

Näihin aikoihin taisit tutustua myös lähemmin Jukkaan? Oliko se Austinin reissun aikana vai sitä ennen?
– 1990 ja 1991 aikoihin tosiaan tapahtui aika paljon kaikenlaista.
Kävimme Austinissa Pitsingin kanssa vuoden 1991 alussa, kun Jukka yhtyeineen äänitti siellä Päiväkirja-levyä. Soitimme yhden Laika-keikan, jota Lankisen jutussa jo sivuttiin. Tulimme sitten 1992 takaisin SXSW-messuille, josta meille löytyi sekä jenkkiläinen levy-yhtiö, ohjelmatoimisto että hollantilainen keikkamyyjä, joka myi kaikkialle Keski-Eurooppaan.
Jukkaan olin tutustunut paremmin vuonna -90, kun kirjoitin siitä City-lehteen isoa juttua. Keltaisessa talossa-levy oli muistaakseni tekeillä. Kävin pari kertaa Jukan himassa Urheilukadulla ja Jukka kävi mun yksiössä Taka-Töölössä tekemässä juttuun korjauksia. Mun seinällä roikkui Gibsonin mandola ja Jukka veti sillä jotain bluesia. Mä lainailin sille bluegrass-levyjä ja jossain vaiheessa me kävimme akustisen bändin kanssa äänittämässä sen työhuoneessa pikkausta johonkin koiranruokamainokseen. Jukka teki silloin vielä mainosduuneja.

Toma Finnvoxilla vuonna 1991

Toma Finnvoxilla vuonna 1991

Sinullakin taisi 1990-luku mennä aika pitkälle Laikaan?
– Joo, Yhtyeineen lopetti jossain vaiheessa ja se tarkoitti, että Janne, Mikko ja Matti olivat myös vapaita keskittymään Laikaan. Meillä oli keikkoja aika mukavasti Suomessa, Saksassa, Hollannissa ja Jenkeissä.
Iso juttu oli myös Hitsville-studio. Arinatie 2 Pitäjänmäellä oli Finnvoxin omistama rakennus, josta ne vuokrasivat työtiloja muusikoille. Puolen tuuman 8- ja 16-raitaiset kelamankat alkoivat yleistyä silloin. Risto Hemmi näki, että muusikot aloittavat äänitykset pajoissaan ja tulevat sitten Finnvoxille jatkamaan ja miksaamaan. Niin mekin tehtiin pitkään. Lopuksi tehtiin kaikki itse, kun trukilla nostettiin kakkoskerrokseen aina vain isompia laitteita.
Perustimme firman kolmistaan, minä sekä Janne ja Olli Haavisto. Talossa oli jo Pave Maijasen, Esa Pulliaisen ja Juha Tikan pikkustudiot. Me aloitimme vajaan parinkymmenen neliön tilassa ja aina kun ympäriltä vapautui meidän metelöinnin takia huoneita, vuokrasimme ne pois ja purimme seinät välistä. Pian meillä oli 150 neliötä käytössä. Se oli hieno paikka tehdä levyjä.
Hitsvillessä opin äänittämään ja tuottamaan levyjä. Vuodesta 1992 olen tuottanut yksin tai Jannen kanssa sellaisen nelisenkymmentä levyä. Pienlevy-yhtiöjuttuja enimmäkseen, ei mitään isoja menestyksiä, mutta hyvää musiikkia: Lemonator, Timo Kiiskinen, Veli-Matti Järvenpää, Liekki, Harri Marstio… viimeisin levy, jonka tuotin oli Kuunkuiskaajat muutama vuosi sitten.

Kuunkuiskaajat – Hääkellot (Spotify-linkki)
(säv. T.Kiiskinen-T.Viksten, san. T.Kiiskinen, sov. T. Nyman-T.Viksten). Tuottaja: Tom Nyman, 2009 Susan Aho, Johanna Virtanen, Tom Nyman, Tommi Viksten, Petri Hakala, Anssi Nykänen, Ville Riippa. 


(Tom Nyman: tuottaja, basso, sovitus sekä Miikka Paatelainen, Sakari Löytty, Janne Haavisto, Mikko Lankinen ja Matti Pitsinki)

Miten Hitsvillelle kävi?
– Se on nykyään enemmän treenikämppä ja kamavarasto. Luovuimme studion pitämisestä kymmenen vuotta sitten. Ei siitä meidän hoitamana ollut bisnekseksi. Aina kun meillä oli firmassa rahaa, ostimme lisää vanhaa kalustoa ja jossain vaiheessa laitteiden kunnossa pitäminen muodostui aikamoiseksi taakaksi. Mutta se oli hieno paikka ja sellaista studiota on ikävä toisinaan.
Teimme siellä Jukan juttujakin juuri ennen lopettamista. Valtatie-levylle tuli akustisena neljä tai viis biisiä, jotka äänitimme Hitsvillessä. Jukka ja Speed Limitin jäbät. Teimme pienen akustisen rundinkin.
Jukka oli vuosien varrella puhunut, että tehdään jotain vielä kimpassa jossain vaiheessa, mutta se oli yllätys, kun Jukka soitti pari vuotta sitten ja pyysi bändiin. No, ei mun tarvinnut miettiä pitkään.

Tällä uudella levyllä on todella hienoja bassojuttuja ja itse olen saanut suurimmat sävärit siitä miten aina välillä lähdet uimaan vastavirtaan muuten niin jämäkän soiton joukossa. Kun basso soittaakin hetkellisesti aivan uuden melodian.
– Voi olla, että levyllä tuli mietittyä noita linjoja tavallista tarkemmin. Tehtävä oli tärkeä ja biisimateriaali inspiroi.
En osaa ajatella itseäni kovin melodisena basistina. Mutta ihailen kyllä suuria melodiansoittajia, joiden taimi, fraseeraus ja soundi ovat niin kauniita, että itku tulee saman tien. Tällaisia ovat vaikka Esa Pulliainen, Charlie Haden ja Stan Getz.
Jos puhutaan bassonsoittajista, niin mulle rakkaimpia ovat 60-70-luvun skulaajat James Jamerson, Paul McCartney, Tommy Cogbill, Duck Dunn ja Chuck Rainey. Mutta en mä koskaan kopsannut niiden tyylejä tai kikkoja. Emmylou Harrisin Hot Bandin Emory Gordy, Jr:n sekä J.J.Calen ja Neil Youngin kanssa soittaneen Tim Drummondin country-soitto on ehkä jättänytkin jotain jälkiä mun soittoon.
Laulajat on tietysti oma lukunsa ja kaikista kovimpia. Mun suosikkeja ovat John Fogerty, John Lennon, Elvis, Bobby ’Blue’ Bland, Little Walter, Bonnie Raitt, Lowell George ja David Hidalgo.
Ahti Marja-ahoa olen ihaillut basistina ja sovittajana. Ahti on mielettömän musikaalinen tyyppi, joka keksii yhteen biisiin enemmän asiaa kuin moni soittaja koko elämänsä aikana. Sitten on Häkä Virtanen ja Pave Maijanen! Kovimpia soittajia, jotka ovat aina olleet avuliaita herrasmiehiä ja kannustaneet alusta pitäen.
Soittajana mua onnisti, kun pääsin itseäni parempien muusikoiden kanssa samoihin porukoihin. Siitä iso kiitos Tommi ja Janne Vikstenille, Petri Hakalalle ja Janne Haavistolle. Myös Eero Raittisen bändissä mä opin paljon Epulta, Jarkka Rissaselta, Pekka Gröhniltä ja Hannu Pikkaraiselta. Ne on ihan suvereeneja kaikki.

Eero Raittinen – Pearl The Kitchen Maid (Spotify-linkki)
Eero Raittinen & The Noisy Kinda Men, 2004
(T. Kiiskinen–E. Raittinen)
Eero Raittinen: voc, Tom Nyman: basso, Janne Haavisto: rummut, Jarkka Rissanen: kitara, Hannu Pikkarainen: kitara ja taustalaulu

Mikä on sun pääasiallinen soitin tällä hetkellä?
– Se on vuoden 1968 Telecaster-basso. Iskin siihen silmäni joskus 1980-luvun lopussa Kitarapajassa, mutta Aleksi Mänttäri osti sen mun nenän edestä. Aleksi ei kuitenkaan oikein tykännyt siitä ja palautti sen parin kuukauden päästä, joten ostin sen pois. Kaikista 1960-luvun Fendereistä, jotka olen omistanut, tämä on ollut paras. 60-luvun soittimissakin tulee vastaan puutteita ja huonoja yksilöitä. Monesti ne soivat äänityksissä ja PA:n läpi liian epätasaisesti.

Aika monta tarinassa esiintyvää hahmoa

Aika monta tarinassa esiintyvää hahmoa

Helsingissä 11.3.2013

Arttu Tolonen